Asutusta yli tuhat vuotta
Pysyvä talonpoikaisasutus alkoi juurtua Kemijoen suupuoleen jo 1000-luvun alussa. Alueelle muutti väkeä Satakunnasta, Hämeestä ja Karjalasta pyytämään ennen muuta lohta.
Ennen pysyvää asutusta seudulla oli elämää.
Kesällä 1995 tehtiin Keminmaassa ensimmäinen varsinainen muinaisjäännösten inventointi. Oulun yliopiston tutkijoiden maastotutkimuksissa löytyi suuri joukko ennestään tuntemattomia muinaismuistokohteita.
Alueen erikoisuutena ovat niin sanotut keittokuopat, joita Kemi-Keminmaan alueelta on luetteloitu kaikkiaan 283 kappaletta. Suurin yhtenäinen esiintymä on Rovavaaralla, jossa eri rinteillä olevien keittokuoppien määrä ylittää sadan. Kirjallisuuden perusteella se on toistaiseksi suurin tunnettu esiintymä Pohjanlahdella.
”Valtaosa Suomen jääkauden jälkeisestä esihistoriasta, noin kahdeksantuhatta vuotta, on ihminen ollut täysin riippuvainen kalastuksesta, metsästyksestä ja keräilystä. Ihmiset ovat aina hakeutuneet sinne, missä on ollut eniten kalaa ja riistaa. Viileät happipitoiset murtovedet ovat suosineet Perämeren kalakantaa. Kalat ovat tuoneet hylkeet, kalojen ja hylkeiden perässä ovat tulleet ihmiset.” (Keminmaan historia)
Kiinteät muinaisjäännökset ovat ihmisen toiminnan tuloksena syntyneitä merkkejä maastossa. Ne voivat olla rakennelmia tai kuopanteita. Muinaisia hautojakin on löydettävissä.
Nämä kaikki rakennelmat ovat lain suojaamia. Maankäyttö, kuten soranotto ja voimaperäinen metsänkäsittely, saattavat olla uhkana.
Vanhat julkiset rakennukset ja vanhat hautausmaat ovat myös muinaismuistolain suojaamia. Keminmaan vanha kirkko 1500-luvulta sekä Valmarinniemen kirkonpaikka ja hautausmaa 1300-luvulta ovat arvokkaimpia kunnan alueella olevia muinaismuistoja.
Pysyvän asutuksen alku
Apajille saapuivat 1200-luvulla ruotsalaiset sekä saksalaiset kauppiaat, jotka toivat tullessaan suolan, mikä oli ratkaiseva edellytys lohikaupan vilkastumiselle.
Roomalais-katolinen kirkko perusti vuonna 1329 Kemin seurakunnan, joka laajeni todelliseksi emäseurakunnaksi. Perässä tulivat maallinen hallinto ja Kemin suurpitäjä, johon kuuluivat Simo, Kemi, Tervola ja Rovaniemi aina Kemijärvelle asti.
Kemijoen laajan vesistöalueen vireäksi ja kansainväliseksi kaupalliseksi keskukseksi ja portiksi kaukaiseen Lappiin kehittyi vuonna 1521 valmistuneen kivikirkon läheisyydessä sijainnut Haminasaari. Siellä kohtasivat yli 300 vuoden ajan Itämeren kauppiaat, Kemijoen kalastajat sekä ylämaiden turkistenpyytäjät.
Kun maa nousi, merestä paljastui hyviä rantaniittyjä. Ne antoivat mahdollisuuden karjatalouden kehittymiselle 1600-luvulta lähtien. Vaurauden lähde oli edelleenkin lohi. Saaliista noin 75 prosenttia saatiin padoilla Taivalkosken alapuolisella 15 kilometrin matkalla. Koko joen paras kirjoihin merkitty saalis oli 357 000 kiloa vuodessa. Myös rannikon isäntien saarien suojassa aloittama verkkopyynti yleistyi.
Suurkunnan hajoaminen
Rovaniemi irrottautui omaksi pitäjäkseen vuonna 1785. Vuonna 1866 syntyivät Simon ja Tervolan kunnat. Maan kohoamisen myötä Kemijoen suuosa madaltui niin, etteivät kauppiaat enää päässeet aluksillaan sitä ylös.
Jotta alueen kaupankäynti ei tyrehtyisi kokonaan, perustettiin valtiovallan määräyksestä vuonna 1869 meren äärelle Kemin kaupunki. Aluksi Kemin kaupunki käsitti lähinnä Sauvosaaren eli kaupungin nykyisen keskustan.
Jäljelle jäänyt Kemin maalaiskunta joutui suurten muutosten kouriin, kun sen rannikolle perustettiin 1860-luvulta lähtien lukuisia höyrysahoja. Niistä merkittävimmäksi kehittyi vuonna 1874 toimintansa aloittanut Karihaaran saha, josta tuli vuonna 1893 perustetun Kemi-yhtiön ydin. Rinnalleen se sai sellutehtaan vuonna 1919. Toinen suuryritys oli valtion vuonna 1921 perustama Veitsiluodon saha.
Teollisuuden vaikutukset kunnassa olivat mullistavat. Ensinnäkin Suomen paras lohijoki alkoi muuttua maan suurimmaksi irtouittoväyläksi kuuluisine erotteluineen. Etelämpää muuttaneen tehdastyöväestön tiiviit asuinalueet varsinkin Karihaarassa ja Veitsiluodon ympäristössä olivat monella tapaa ja varsinkin poliittisesti vastakohta talonpoikaiselle jokivarrelle, jossa suhtauduttiin muutoksiin torjuvasti.
Kemin kaupunki puolestaan oli halukas laajentumaan ja lisäämään väkilukuaan. Lopputuloksena oli vuoden 1931 alusta voimaantullut alueliitos, jossa Kemi sai alueet Veitsiluodosta Lautiosaareen. Kemin maalaiskunta menetti lähes 15 000 asukasta. Jäljelle jäi vain 3 500, joten elämänmeno jokivarressa taantui.
Sotien jälkeinen aika
Sotien jälkeen siirtolaiset ja jälleenrakennustyöt toivat tarpeellista uutta verta. Alkuna tulevalle kehitykselle oli se, kun Pohjolan Voima rakensi Isohaaran voimalaitoksen vuosina 1945-1948. Toisaalta sen seurauksena Kemijoen lohi siirtyi historiaan, mutta myös hyvien niittyjen ja peltojen jääminen veden alle oli isku tärkeimmälle elinkeinolle eli maataloudelle. Vaikka asukasluku hiljalleen kasvoikin, vallitsi kunnan kaikilla toimialoilla hiljaiselo ja uhkana oli, että Kemi nielaisisi sen.
1950-luvun lopussa kunnan päättävät elimet heräsivät toimintaan. Ensimmäiseksi oli saatava lisää verotuloja uusien asukkaiden myötä ja se onnistuikin aloittamalla mittava kaavoitustyö ja kunnallistekniikan kehittäminen, jonka tuloksena vuosina 1970-2005 rakennettiin yli 1600 omakotitaloa ja noin 1200 kerros- ja rivitalohuoneistoa. Kohentuneen talouden ansiosta kunnan kaikilla toimialoillla tapahtui jatkuvaa kehitystä niin määrällisesti kuin laadullisesti.
Vahvana nykyaikaan
Elämä vilkastui, itsetunto kohosi ja identiteettiä sekä vuosisataisia historiallisia arvoja korosti kunnan nimen muuttaminen vuoden 1979 alusta Keminmaaksi.
Teollistumisen aloitti vuonna 1966 valmistunut Kuivamaito Oy:n tehdas, joka oli samalla luomassa pohjaa vuonna 1979 perustetulle Teollisuuskylälle. Elijärven jatkuvasti kehittyvä kaivos avattiin vuonna 1968, ja Taivalkosken voimalaitos valmistui vuonna 1975. Maatalouden merkitys väheni jatkuvasti, mutta palvelut ja jalostus loivat uusia työpaikkoja.
