Kulttuuriympäristöt
Keminmaassa on viisi Museoviraston nimeämää valtakunnallisesti merkittävää rakennettua kulttuuriympäristöä.
Kulttuuriympäristö voi olla arvokas rakennusperintö, maisema-alue ja siihen liittyvä nähtävyys tai muinaisjäännös.
Keminmaan merkittävät kulttuuriympäristöt sijaitsevat eri puolilla kuntaa. Linkeistä pääset suoraan kohteista kertoviin teksteihin:
- Isohaaran voimalaitos ja Vallitunsaaren yhdyskunta
- Kemijoen jokivarsiasutus ja kirkkomaisemat
- Kemin ja Tornion vanhan rajan rajapyykit
- Lapin uitto- ja savottatukikohdat
- Pohjanmaan rantatie
Isohaaran voimalaitos ja Vallitunsaaren yhdyskunta
Pohjolan Voima Oy:n Isohaaran vesivoimalaitos patosiltoineen, vesialtaineen ja voimalaitosyhdyskuntineen on yksi Lapin jälleenrakennuskauden suurhankkeista. Voimalaitos yhdyskuntineen muodostaa Lapin jälleenrakentamista ja energiatalouden kehitystä kuvastavan monumentaalisen maiseman Kemijokisuussa.
Lapin valtavirta Kemijoki valjastettiin valtakunnalliseen sähköenergiantuotantoon. Ympäristövaikutuksiltaan kiistanalainen hanke kytki Pohjois-Suomen uudella tavalla osaksi maan talouselämää ja varmistamaan sodanjälkeistä elvyttämistä.
Funktionalistinen voimalaitosrakennus on kulttuuriympäristön kiintopiste ja korkeatasoista arkkitehtuurisuunnittelua. Voimalapatoa pitkin kulkee rautatien rinnalla maantie. Padon harjalla kulkeva ajotie on toiminut maantieliikenteen pääyhteytenä, kunnes valtatie 4:n uusi silta valmistui vuonna 1976 Vallitunsaaren eteläpuolelle. Pato on edelleen rautatien ylityspaikka.
Kemijoen Isohaaran ja Vähähaaran välisen Vallitunsaaren entinen voimalaitosyhdyskunta liittyy edellisiin maisemallisesti ja historiallisesti. Sen erityispiirteitä ovat 1940- ja 1950-lukujen vaihteeseen ajoittuva yhtenäinen rakennuskanta, puistomaisuus sekä venäläisten sotavankien hautausmaa.
Isohaaran rakentaminen aloitettiin 1945. Patosilta rauta- ja maanteineen valmistui 1946 ja avattiin liikenteelle kesällä 1947. Voimalaitosrakennus, jonka arkkitehtisuunnittelusta vastasi Sigurd Frosterus, valmistui 1949.
Mittavan rakennustyömaan tukikohtana käytettiin Vallitunsaarta, joka vakiintui voimayhtiön konttoripaikaksi ja sen henkilökunnan yhdyskunnaksi. Asuinalue toteutettiin 1940- ja 1950-luvun vaihteessa korkeatasoisena sekä rakennuskannaltaan (arkkitehti Eino Pitkänen) että viheralueiltaan (puutarha-arkkitehti John Hausen).
Toisessa maailmansodassa saksalaiset olivat ylläpitäneet Vallitunsaaressa sotavankileiriä. Vanhastaan saarta oli käytetty lohenkalastukseen ja etappina joen yläjuoksulle.
Vallitunsaaren pohjoiskulmaan valmistui täydentävä voimalayksikkö 1994. Tämä nosti Isohaaran turbiinien kokonaistehon 108 megawattiin ja laitoksen kuuluvaksi jälleen maan kymmenen tuottavimman vesivoimalan ryhmään.
Kemijoen jokivarsiasutus ja kirkkomaisemat
Kemijokivarren kyläasutus, eriaikaiset kirkkoympäristöt ja yksittäiset pihapiirit kuvastavat omavaraistalouteen perustuvaa peräpohjalaista uudisasutusta.
Asutuksen rakenne ja peruspiirteet ovat säilyneet joen muodostamassa maisemallisessa kehyksessä. Pihapiireissä on säilynyt lukuisia talonpoikaisklassismia edustavia 1800-luvun päärakennuksia koristeellisine kuisteineen, runsaasti eri-ikäisiä talousrakennuksia, kuten aittoja klassistisine koristeaiheineen sekä Kemijokivarrelle tyypillisiä, mutta muualla harvinaisia kaksikerroksisia venesuojia.
Kirkonseudut muodostavat jokivarren maisemalliset kohokohdat. Sekä Keminmaassa että Tervolassa on säilynyt kahden eriaikaisen kirkon muodostama miljöö.
Vanhimmalle Kemijoen rakennuskannalle on tyypillistä sen sijainti aivan jokitörmän tuntumassa pelto- ja niittyaukeiden ympäröimänä. Lohenkalastus on ollut asukkaiden tärkein elinkeino ja vaurauden tuoja, mikä heijastuu rakennuskannan edustavuutena.
Keminmaassa keskiajan lopun harmaakivikirkko ja 1820-luvun empirekirkko muodostavat Kemin laajan kirkkopitäjän ytimen joen länsirannalla. Pyhälle Mikaelille omistetun harmaakivikirkon lautaisessa tynnyriholvissa on maalauksia vuodelta 1650. Jokivarteen viettävässä, kiviaidan ympäröimässä kirkkotarhassa on säilynyt hautamuistomerkkejä ja lukuisia talvihautojen jättämiä painaumia.
Uutta keltaiseksi kalkittua päätytornillista pitkäkirkkoa ympäröi kiviaita komeine portteineen. Uuden kirkon kirkkotarhaan on haudattu vuoden 1918 sodassa kaatuneet sekä talvi- ja jatkosodan sankarivainajat. Jokirannassa on lääniarkkitehdin 1850-luvulla suunnitteleman pappilan rakennusryhmä, suurikokoinen lainamakasiini vuodelta 1849 sekä uiton pääerottelupaikka.
Alajuoksulla Kemijoen molemmilla rannoilla kulkee vanha maantie. Tien ja joen väliselle rantavyöhykkeelle sijoittuu sekä Keminmaan että Tervolan jokivarsikylissä kymmeniä vanhoja talonpoikaispihapiirejä erityisesti Ala-Paakkolan, Paakkolan sekä Maulan, Koroiskylän, Ilmolan ja Hirmulan kylissä.
Kemijoki oli yksi Euroopan tuottoisimmista lohijoista ennen voimalaitosten rakentamista. Lohenkalastus keskittyi joen alajuoksulle 15 kilometrin matkalle Taivalkoskesta etelään.
Kemijoen suupuoleen alkoi juurtua pysyvää talonpoikaisasutusta jo 1000-luvun alussa. Ensimmäiset asukkaat saapuivat Satakunnasta ja Hämeestä sekä Karjalasta lohikalastuksen houkuttelemina.
Kemijokivarren asuttivat ja ottivat maanviljelykseen lohitalonpojat alkaen Kemijoen rannikolta ja jokisuusta kohti pohjoista. Keskiaikainen kiinteä asutus syntyi jokisuuhun Valmarin alueelle ja lähti leviämään pitkin jokirantoja kohti pohjoisen erämaita.
Kemin seurakunta perustettiin 1329. Ensimmäinen kirkko rakennettiin Keminmaan Valmarinniemeen.
Laajimmillaan Kemin emäseurakuntaan ja suurpitäjään kuuluivat nykyisten Simon, Kemin, Keminmaan, Tervolan, Rovaniemen ja Kemijärven kuntien alueet. Kaupankäynti keskittyi 1500-luvun alussa valmistuneen kivikirkon läheisyydessä sijainneelle Haminasaarelle, kolme kilometriä Valmarinniemestä ylävirtaan.
Harmaakivikirkko jäi liian pienenä pois vakituisesta käytöstä jo 1780-luvulla, minkä jälkeen sitä käytettiin pitkään talvihautana ja hautapaikkana. Kirkko kunnostettiin ensimmäisiä kertoja 1930-luvulla, jolloin myös sen maalaukset konservoitiin.
Uuden kirkon suunnitteli pietarsaarelainen kirkonrakentaja ja rakennusmestari Jacob Rijf, joka oli valittu 1784 Länsipohjan viralliseksi lääninrakennusmestariksi. Tämän ”keskimmäisen” kirkon perustus kuitenkin sortui, ja uusi kirkko rakennettiin Intendentinkonttorissa tehtyjen C.L. Engelin piirustusten mukaan rakennusmestari Erik Korpin johdolla 1824-1827.
Keminmaan pappilarakennus valmistui vuonna 1859. Sen suunnitteli Oulun läänin lääninarkkitehti L.I. Lindqvist, jonka käsialaa on myös Tervolan niin sanottu Iso kirkko. Jälkimmäinen rakennettiin vuosina 1861-1864 ja on ensimmäisiä selkeästi uusgoottilaisia puukirkkoja Suomessa.
Kemin ja Tornion vanhan rajan rajapyykit
Kemin ja Tornion vanha raja eli Uppsalan ja Turun hiippakuntaraja 1300-luvulta on toiseksi vanhin traktaattiraja Suomen alueella. Raja on kokonaisuudessaan merkitty maastoon kivipyykeillä Ruotsin vallan aikana.
Etenkin Kaisavaaran, Mustivaaran (Rajakirakka), Typpyrävaaran (Iso Kerovaara), Kerovaaran ja Porkkavaaran rajapyykit ovat poikkeuksellisen näyttäviä kivipaasineen ja viisarikivilinjoineen.
Raja alkaa Tornion Kaakamon kylästä, josta se jatkuu Ylitornion ja Kittilän lapinkylien rajaan ja edelleen sitä pitkin Pallastunturin länsipuolelle. Raja noudattaa vesistöjen valuma-alueita. Rajan on ollut tarkoitus erottaa Länsipohjan ja Pohjanmaan pitäjät Lapinmaasta ja raja tunnetaankin myös Lapin ja lannan rajana.
Lopullisesti raja on käyty vuonna 1786. Rajapaikkoja ovat muun muassa Rajakari, Koivuluoto, Saari Alakarvalan talon kohdalla Kaakamajoessa, Kalliokoski, Kaisavaara, Mustivaara, Typpyrävaara ja Porkkavaara.
Kemin ja Tornion vanhan rajan rajakiviin ja -kallioihin on hakattu rajamerkkejä sekä rajankäyntiin viittaavia vuosilukuja 1596, 1686 ja 1786. Rajat on merkitty viiden kiven pyykein (femstenaröset) ja viisarikivilinjoin.
Rajaan liittyy myös Iso-Huiturin saarella Perämerellä, Kemin ja Tornion rajalla, sijaitseva rajamerkki. Saaren korkeimmalla kohdalla oleva suuri 1300-luvulla kivistä rakennettu rajamerkki, Piispankivi, on ollut Uppsalan ja Turun piispojen kymmenyksien vesiraja.
Suomen Tornionjokilaakson eli Länsipohjan ja niin sanotun historiallisen eli varsinaisen Lapin alueet kuuluivat Ruotsin vallan päättymisen aikaan silloiseen Västerbottenin lääniin. Jo Ruotsin vallan aikana Suomella oli valtakunnan sisällä pohjoisessa ja luoteessa jonkinlainen, muun Ruotsin vastainen maaraja.
Uppsalan arkkipiispan ja Turun piispan välillä käytiin 1300-luvulla kiistoja Pohjanlahden perukkaan laskevien lohijokien omistuksesta ja niiden ylämaitten verotuksesta. Rajakiista päättyi 1346 piispojen väliseen sopimukseen hiippakuntarajasta Tornion- ja Kemijokien välillä. Raja vahvistettiin 1374.
Lapin uitto- ja savottatukikohdat
Lapin metsäseuduille ja jokilaaksoille ominaista rakennuskantaa ovat savotta- ja uittotukikohdat sekä muut uittoon liittyvät rakenteet. Uitto yleistyi 1890-luvulla ja jatkui Kemijoessa vuoteen 1991. Uiton ja suursavottakauden kukoistusta ja ajallista kirjoa kuvastavat kämppäkartanot, uittopirtit, uittopadot ja -ruuhet sekä tukinsiirtolaitteet ja sortteerialueet Lapin metsäseuduilta rannikolle asti.
Keminmaassa on Taivalkosken uittotukikohta, jonka rakennukset ovat virran länsirannalla, ennen Isohaaran voimalaitoksen rakentamista kalliorantaisena virranneen suurkosken partaalla. Uittotukikohdan muodostavat kolme pienikokoista rakennusta, kämppä, sauna ja vaja.
Myllyniemen sortteerialue Kemin puolella taas on Euroopan suurimpia erottelutyömaita, Kemijoen uittohistorian merkittävin alue. Toiminta jatkui vuoteen 1991 asti. Alueella on jäljellä runsaasti erotteluun liittyvää rakennuskantaa asuinrakennuksista, ruokalarakennuksista ja lukusaleista pajoihin, verstaisiin ja venehuoneisiin.
Lapin metsien puutavaran kysyntä kasvoi voimakkaasti, kun Kemiin ja Tornioon perustettiin sahat 1800-luvun lopulla. Yksi suurimmista alueella toimivista puutavarayhtiöistä oli vuonna 1893 perustettu Kemi-yhtiö. Savottatöihin ja uittoon tarvittiin työväkeä Lappiin ympäri Suomea.
1920-luvun niin sanotun kämppälain perusteella yhtiöiden tuli rakentaa työväelle asuintilat työmaalle. Suoltijoen savotta, joka päättyi 1973, oli viimeisiä suuria miesvoimalla hoidettuja savottoja. Sen jälkeen konesavotat muuttivat työn luonteen, ja sen edellyttämälle vähemmälle miehistömäärälle rakennettiin enää pieniä parakkimajoitustiloja.
Työt savotoilla tehtiin talviaikaan marraskuulta maaliskuulle. Kevättulvien alettua tukit uitettiin puroja pitkin jokivarsiin. Uittoa varten rakennettiin vedenkulun säännöstelylaitteita. Kemijoella yhteisuitosta vastasi Kemijoen uittouhdistys ja puu uitettiin Kemiin erotteluun.
Uittoreittien varrelle rakennettiin jyrkkien tai kivisten koskien kohdalle uittorännejä eli uittoruuhia, jota pitkin puu voitiin ohjata könkään ohi. Könkäiden yläpuolelle rakennettiin patoja veden juoksutuksen säätelemistä varten. Uittotukikohtien sijoituspaikat valittiin niin, että niiltä oli mahdollisimman hyvä näkyvyys joelle uiton seuraamiseksi.
Varsinaisia uittoväyliä Lapin alueella olivat Kemijoki, Simojoki, Tornion-Muonionjoki sekä näihin laskevat sivuvesistöt. Lisäksi uittoa harjoitettiin Inarijärveen laskevissa vesistöissä ja rannikkoalueen pienissä joissa. Tärkein uittoväylä oli kuitenkin Kemijoen vesistö, jossa oli kaikkiaan yli 7000 kilometriä uittoväyliä.
Lapissa harjoitettiin uittoa yli sata vuotta. Suurimmillaan uitto oli 1950- ja 1960-lukujen taitteessa, kun metsäteollisuus tarvitsi runsaasti raaka-ainetta ja Porttipahdan ja Lokan allashakkuut lisäsivät puumääriä. Lapin viimeinen uitto nähtiin Ounas- ja Kemijoessa 1991. Uitosta siirryttiin tukkirekkoihin ja rautatiekuljetuksiin.
Pohjanmaan rantatie
Pohjanmaan rantatie on yksi Suomen tärkeistä historiallisista tielinjoista. Ratsupolusta 1600-luvulla kehittynyt maantie on kulkenut Turusta Tukholmaan Pohjanlahden ympäri. Rantatie on ollut Pohjanmaan tärkein tie ja Lapin läänin alueella pitkään ainoa maantie.
Vanhan linjauksen mukainen maantie on ollut monin paikoin käytössä aina 1950-luvulle. Parhaiten säilyneillä tieosuuksilla vanhan tien maastonmyötäinen olemus ja linjaus ovat tien parantamisesta huolimatta säilyneet tai nähtävissä. Tiet ovat kapeita ja vaihdellen hiekka- ja sorapintaisesta päällystettyihin.
Lapissa lähes koko rantatien pituus, 70 kilometriä, on paikallistettavissa maastossa. Parhaiten säilyneet yli kilometrin mittaiset tieosuudet, joissa sekä vanhan tien linjaus että maasto ovat säilyneet, ovat Simossa Onkalonperäntie, Onkalontie, Simonkyläntie, Kirkkotie ja Palokankaantie sekä Viantie, Keminmaassa ja Torniossa Hirsikankaantie sekä Torniossa Hietaharjuntie, Laivajärventie sekä Färimäentie.
Simon kunnassa Simonkyläntie, joka on toiminut kesätienä jo 1600-luvulla, on valittu Tielaitoksen museotievalikoimaan.
Pohjanmaan maantieverkko ei ulottunut Korsholman linnan pohjoispuolelle ennen 1600-lukua. Kaarle IX:n Jäämeren politiikka lisäsi kiinnostusta teiden kunnostamiseen pohjoisessa, ja Korsholman ja Oulun välinen ratsupolku kunnostettiin 1600-luvun kuluessa maantieksi. Tien uudistaminen alkoi 1610-luvulla ja töitä vauhdittivat muun muassa Oulun perustaminen 1610 sekä lisääntyneet sotilaskuljetukset. Tie linjautui kirkonkylien ja kaupunkien kautta ja jatkui Pohjanlahden ympäri Tukholmaan asti.
Rantatiellä oli suuri taloudellinen ja hallinnollinen merkitys, ja vuosina 1643-1645 Ruotsin-Tanskan sodan aikana sitä käytettiin postitienä Tukholmaan. 1660-luvulle tultaessa tie oli rakennettu etelästä Ouluun, mutta Oulun kaupunkia pohjoisemmat osat olivat edelleen huonokuntoisia. Oulun läänin ylimääräinen maanmittari Johan Henrik Wallenborg kartoitti rantamaantien 1784-1785. Nykyisen Pohjois-Pohjanmaan alueella Wallenborg mittasi rantatietä 259 kilometriä, runsaat 435 000 kyynärää. Oulun ja Tornion välinen tieosuus saatiin kärrytieksi vasta kuningas Adolf Fredrikin vuoden 1752 matkan alla.
1900-luvulla vanhaa Pohjanmaan rantatietä oikaistiin ja perusparannettiin, ja vanha linjaus jäi monin paikoin käytöstä. Vanhan rantatien linjaus selvitettiin Pohjois-Pohjanmaalla 2000, jolloin kenttätutkimuksissa paikannettiin 95 prosenttia tien pituudesta. Lapissa selvitys tehtiin vuonna 2006.
